Kattavalla ojaverkostolla on onnistuttu parantamaan kosteudelle herkkien maa- ja metsätalousmaiden tuottavuutta, mutta sillä on vaikutus ympäristömme tilaan.

Ojituksella on pitkä historia maassamme, ja suomalaiset ovat tehokkaita ojittajia. Suomen talousseura perustettiin jo vuonna 1797 ja se sisällytti alusta asti toimintaansa ojituksen neuvonnan, ja jakoi palkintoja tahoille, jotka olivat kaivaneet ja muokanneet peltonsa säännöllisiin sarkoihin (Juusela 1965). Käytännössä avo-ojien eli sarkaojituksen perusta saatiin jo varhain kehitettyä, ja ojittaminen koettiin kansalliseksi velvollisuudeksi. Niinpä pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta on Suomen maaperä lähes kauttaaltaan ojitettu, millä on luonnollisesti suuri vaikutus ympäristöömme.

Metsien ja soiden ojitukset kehitettiin alun perin parantamaan metsä- ja maataloutta. Rakennetun ympäristön ojitus liittyi liikenneväylien ja kiinteistöjen kuivana pitämiseen. Jo 1800-luvulla alettiin tehdä myös salaojituksia. Tällä ”täydellisellä ojituksella” tarkoitettiin toimenpidettä, jossa pintamaan alle sijoitetuilla salaojilla poistetaan happamuutta ja kaikki pintavesi ohjataan jokiin tai syvemmälle maaperän huokosiin. Nykyään salaoja määritellään maan alle kaivetuksi reikäiseksi putkeksi. Salaojituksen tuloksena ympäröivästä maasta vesi tihkuu putkeen ja virtaa putkea pitkin, joko sadevesiviemäriin tai avo-ojaan. Viime vuosisadan loppupuolella Suomen metsiä pidettiin heikkokuntoisina, jolloin alettiin systemaattisesti parantaa metsien ja peltojen tuottoa. Lopulta vuonna 1929 tuli A. K. Cajanderin allekirjoittama metsänparannuslaki. Se oli ja on edelleen uusittuna voimassa oleva rahoituslaki, joka säätää, miten valtio ohjaa ja tukee erilaisia metsänparannustoimia ja perusparannustöitä, kuten metsäojituksia. Vesilain mukaan ojitus on alueen käyttöä haittaavan veden poisjohtamista. Ojitus ei kuitenkaan ole kertaluonteinen toimenpide, vaan ojaverkostoa ylläpidetään aktiivisesti kunnostusojitusten avulla. Kunnostusojitusten syynä on muun muassa se, että ajan myötä ojien ympäristöjen maakerrokset painuvat, kasvillisuus tai hakkuutähteet tukkivat ojia, ojien luiskat sortuvat tai ojat syöpyvät tai liettyvät. Kunnostusta voidaan tehdä perkaamalla eli vanhojen ojien puhdistuksella ja syventämisellä, tai täydennysojituksella vanhojen ojien väliin.

 

Ojitusten haittoja

Ojituksia kritisoidaan usein muun muassa siitä, että ojat likaavat vesistöjä ja heikentävät valuma-alueen vedenpidätyskykyä, mikä aiheuttaa virtavesien kuivumista vähävetisinä ajanjaksoina. Ojituksilla on muitakin haitallisia ympäristövaikutuksia. Ojitukset tuhoavat kosteikkoekosysteemejä ja vaikkapa hillapaikkoja. Ne hävittävät uhanalaisten lajien populaatioita ja kalojen kutupaikkoja, karkottavat riistan ja vapauttavat turpeesta hiiltä ilmakehään. Esimerkiksi aidot suoperhoset häviävät nopeasti, kun suo ojitetaan. Suoperhosten ravintokasvienkaan säilyminen ei riitä, kun elinympäristön mikroilmasto muuttuu sopimattomaksi. Suuret ojat haittaavat myös retkeilyä ja marjastusta estämällä maastossa liikkumista. Erityisesti niin sanottujen kitumaiden ojitukset heikentävät asumisviihtyvyyttä ja vievät edellytyksiä luontomatkailulta. Varsinkin soiden ojituksen metsätaloudellisia etuja on arvosteltu toteamalla, että se on kallista eikä silti tuota kunnon puustoa. Etelä- ja Keski-Suomen soista on ojitettu laskentatavasta riippuen noin 80 %. Todellisuudessa maamme alkuperäinen suoverkosto on vielä enemmän vaurioitunut, sillä iso osa suojelluista soista kärsii kuivumisesta, koska suojelualueiden rajauksissa on harvoin huomioitu suon hydrologinen kokonaisuus. Luonnontilaa ei saavuteta, kun yleensä ojittamattomienkin soiden ympärille on kaivettu ojaverkosto. Lisäksi alan terminologiaa ja sen retorista käyttöä on kritisoitu esimerkiksi kun ojaruoppauksen todetaan samanaikaisesti parantavan vesitaloutta ja hoitavan luonnon ekosysteemipalveluja. Luonto tarvitsee ennen kaikkea suojelua ihmisen toiminnalta, eikä se sairastu ilman hoitamista.

Ojien kaivaminen irrottaa maaperästä kiintoainesta, joka voi aiheuttaa erilaisia haittoja pintavesistöissä. Ojituksen yhteydessä kiintoaines pyritään sitomaan erilaisin keinoin, kuten kaivujärjestyksen ja -suunnan valinnoilla, lietekuopilla, tekemällä kaivukatkoja sekä rakentamalla pintavalutuskenttiä ja sakeutusaltaita. Hyvien käytäntöjen mukaisesti laskuojia ei uloteta liian lähelle luonnonvesistöjä. Ojituksessa vapautuu silti kiintoainesten lisäksi erilaisia alkuaineita, joiden huuhtoutumisen estäminen voi olla vaikeaa. Ravinteiden huuhtoutuminen lisää lannoitustarvetta ja ylläpitää jatkuvaluonteisia vesistöhaittoja. Kaltevien peltojen ja metsämaiden pysyvällä kasvipeitteisyydellä, maaperän ojittamattomilla osilla sekä erilaisilla vesiensuojelurakenteilla voidaan vähentää maa- ja metsätalouden hajakuormitusta.

 

Tutkimus- ja kehittämistyötä tarvitaan

Puhtaasti taloudelliselta kannalta ajateltuna ojitukset ovat olleet suomalainen menestystarina. Ennen arvottomaksi katsotut vettymiselle herkät maat saatiin kasvamaan puustoa ja viljaa. Lisäksi ojitukset mahdollistivat rakennetun ympäristön levittäytymisen entisille suomaille. Onnistumisella on kuitenkin kääntöpuoli, ja siksi nykyään arvokkaita suojelualueita paikoin ennallistetaan tukkimalla ojia. Myös metsien kunnostusojituksia tehdään nykyään entistä valikoidummin.

Vesiensuojelun tavoitteena ei voi olla pyrkimys juoksuttaa sadevesi entistä nopeammin pois jokien valuma-alueilta, sillä vettä pitäisi riittää myös kuivina ajanjaksoina jokien alaosiin. Ratkaisuksi esitetään usein tulvajuoksutusaltaita, mutta niiden luonto- ja virkistyskäyttöarvot ovat tunnetusti heikkoja. Avo- ja salaojitukset ovat osa vesistösäännöstelyn kokonaisuutta, jonka merkitystä on tutkittava entistä tarkemmin vedenlaadun ja luonnon monimuotoisuuden kannalta. Luonnossa lisääntymismenestys on sidoksissa elinympäristöön ja eliölajien elinkiertoihin. Elinkierrot häiriintyvät tai estyvät, jos vesistön hydrologiassa tapahtuneet muutokset nousevat liian suuriksi. Esimerkiksi joen epäluonnollinen tulviminen haittaa monien vesilintujen pesintää. Virtavesien ajoittainen kuivuminen puolestaan rajoittaa pohjaeläinfaunaa. Ilmastonmuutoksen yhtenä riskinä pidetään yhä leudommiksi muuttuvia sateisia talvia, mikä lisää valuma-alueilta tulevaa kuormitusta. Ilmastonmuutoksella ei kuitenkaan voi selittää kuin pienehkön osan vesistöjen hajakuormituksen kasvusta, sillä vailla kattavaa ojaverkostoa maaperä pidättäisi pääosan sateiden aiheuttamasta ravinnehuuhtoutumasta. Hajakuormitus on siten pääasiassa seurausta ihmisen paikallisesta toiminnasta, lannoituksista ja ojituksista.

 

Esa Korkeamäki, toiminnanjohtaja, Kymijoen vesi ja ympäristö ry

 

Lähteet:
Juusela, T. 1965: Pelto-ojituksen nimistön kehittyminen vv. 1742–1962, Helsingin yliopisto.

 

Ratamestarinkatu 7 b 3. krs
00520 Helsinki

liitto(at)vesiensuojelu.fi