Ilmastonmuutoksen myötä sateisuus jakaantuu entistä epätasaisemmin eri vuodenajoille, lumipeitteinen aika vähenee ja sään ääri-ilmiöt voimistuvat. Tämä lisää vesitaseen hallintaan liittyviä haasteita sekä vesihuollon, maanviljelyn, metsätalouden, tulvasuojelun ja vesistökuormituksen hallinnan että luonnonsuojelun osalta.
Läpi Suomen karttakuvaa halkovat tieverkoston lisäksi suorat siniset viivat, kaivetut ojat. Kokonaiskuvasta on vaikea löytää alueita, joita ei halkoisi pääasiassa kuivatustarkoituksiin kaivetut pelto- tai metsäojat. Ojien ensisijaisena tarkoituksena on vesien johtaminen pois alueelta ja maaperän kuivattaminen, oli se sitten viljeltävän maapinta-alan tai metsän kasvun lisäämiseksi. Kun tämä ynnätään jatkuvasti lisääntyvään rakennettuun ja pinnoitettuun maa-alaan, ei enää juurikaan ole vettä luontaisesti pidättäviä ja veden virtausta hidastavia alueita.
Huomio metsien vesienhoitoon
Itä-Uudenmaan ja Porvoonjoen vesien- ja ilmansuojelu ry, Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys ry ja Länsi-Uudenmaan vesi ja ympäristö ry yhdessä Suomen metsäkeskuksen kanssa ovat käynnistäneet hankkeen metsätalouden vesiensuojelun tehostamiseksi Uudellamaalla. Euroopan maaseudun kehittämisen maaseuturahaston ja Uudenmaan ELY-keskuksen ympäristöministeriön kautta rahoittamalla hankkeella pyritään saamaan pysyvä parannus metsätalouden vesiensuojelun tehostamiseksi ja kuormituksen vähentämiseksi Uudenmaan herkimmillä vesistöalueilla.
Metsätalouden vesistökuormituksen vähentämiseksi ja luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi valuma- ja kuivatusvesien hallinta on yksi keskeisimmistä tekijöistä. Suurin osa alueemme pienistä puroista ja noroista on riippuvaisia pohjavesivaikutuksesta ja erityisesti kuivaan aikaan niiden vesimäärä on lähes kokonaan peräisin yläpuoliselle valuma-alueelle pidättyneestä vedestä. Sateisuuden lisääntyessä ja sen ajoittuessa yhä epätasaisemmin ääri-ilmiöiden voimistuessa, on tulvavesien hallinnan ja vesien pidättämisen suhde ja sopivan tasapainon löytäminen ensiarvoisen tärkeä tekijä. Vaikka uusia alueita ei nykyisellään juurikaan enää ojiteta, tehdään edelleen paljon kunnostusojituksia eikä ojittamatonta pinta-alaa juuri luonnonsuojelualueiden ja kansallispuistojen ulkopuolelta löydykään.
Ojittamisella ja ongelmien siirtämisellä eteenpäin valuma-alueella ollaan jo monin paikoin tilanteessa, jossa luontoamme kohtaavat vuorotteleva kuivuus ja liikavalunta, eikä hyvästä yleisestä suuntauksesta huolimatta saada näkyviä parannuksia ravinnehuuhtoumien hillitsemisessä. Tässä kirjoituksessa ei oteta kantaa ojittamisen vaikutuksiin hiilen sitomiseen, mikä on oleellisen tärkeä seikka ojittamisen kokonaisvaikutuksia ajateltaessa.
Vesien hallinnassa on ymmärrettävä vesien pidättämisen tärkeys. Tärkeää on myös tietää mihin vedet miltäkin alueelta virtaavat eli vesistöjen valuma-alueet. Ilmastonmuutoksen myötä syksyiset pitkään jatkuvat rankkasateet ja talvivirtaamien äärevöityminen saattavat tulla säännöllisiksi ilmiöiksi, eikä pelkällä vesien nopeammalla poisjohtamisella pystytä hallitsemaan valtavia kerralla tulevia vesimassoja. Tulvista aiheutuu ihmisille yleensä merkittävää taloudellista haittaa, mutta kokonaiskuvassa unohdetaan usein se, että myös tulviminen on luontainen ilmiö ja monet eliöt ja kasvit ovat tulvista riippuvaisia. Myös iso osa hedelmällisimmistä viljelymaista on aikojen saatossa muodostunut säännöllisesti tulviville alueille.
Vesiä on pidätettävä ja imeytettävä maahan siellä, missä se on mahdollista, ja se tulee ottaa myös maankäytön suunnittelussa ja kaavoituksessa entistä paremmin huomioon. Tämä korostuu, koska suurin osa meidän luontaisista vettä pidättävistä alueistamme (suot, kosteikot, luonnonmetsät) on otettu tuotannolliseen käyttöön. Pienilläkin suo- ja metsäalueilla on valtava vettä pidättävä ja veden viipymää hidastava vaikutus, ja samalla vaikutus ulottuu myös paitsi lähialueen mikroilmastoon ja luonnonympäristöön myös alemmas vesistöihin ja valuma-alueelle.
Juha Niemi, Itä-Uudenmaan ja Porvoonjoen vesien- ja ilmansuojeluyhdistys ry